Osa 37: Suruvaippa

Ja jälleen on uuden osan aika! :)

Tässä osassa on jälleen ankea tunnelma, mutta se kuuluu asiaan. LC Joutsenlampi jatkuu vielä mahdollisimman pitkään, sillä äänestys Joutsenlammen jatkosta sai tarpeeksi kyllä-ääniä! Eli teen tätä vielä niin pitkään kuin vain pystyn. :) 

Lukuiloa kaikille!

-Sims3Pelaaja

Siinä hän makasi, Johanna Joutsenlampi. Rakastettu äiti ja Joutsenlampien suvun neljäs perijätär. Hän makasi elottomana, peli oli menetetty. Niin viaton, niin hyväsydäminen ihminen hän oli. 

Mika Parkkinen, Teemu Joutsenlammen ja nyt myös Johanna Joutsenlammen surmaaja katseli uhriaan ikään kuin hän olisi tehnyt jotain suurta ja hienoa; hän ei tuntunut katuvan yhtään tekoaan. 

Ilkeä murhaaja juoksi pois paikalta, jossa hän tappoi Johanna Joutsenlammen - omasta talostaan. Luultavasti poliisit epäilevät häntä murhasta ensimmäisenä.

Joutsenlammet saivat tietää asiasta käydessään Parkkisen talossa, josta he löysivät rakkaan Johannan kuolleena. Perhe ei voinut uskoa sitä. 

Matti Joutsenlampi kertoo:

"Tämä ei voi olla totta!" Emma sanoi itkien menehtynyttä äitiään. "Äiti, et saa jättää meitä nyt!"

Viikatemies tuli käymään Joutsenlampien luona, kertomassa että Johanna "pääsee parempaan paikkaan". Muistoksi hän jätti rakastetun perheenäidin hautakiven.

"EI! RAKAS JOHANNA! EI! TÄMÄ EI OLE TOTTA!" minä ulvoin tuskasta. Sydämeni oli särkynyt. Menetin juuri elämäni tärkeimmän asian ja ihmisen.

Niin monia muistoja, niin monia yhdessä koettuja hetkiä. Mutta nyt se on ohi. Miten tulen pärjäämään perheeni kanssa ilman Johannaa? Perhesiteemme saattavat pirstoutua ilman häntä. En voi käsittää sitä murhetta, jonka lapsemme joutuvat kärsimään. Äidin menetys, varsinkin näin aikaisin, on pahinta mitä voi lapsille tapahtua. Unelmat, haaveet...kaikki saattaa muuttua.

Kaikki alkoi Isla Paradisossa. Tapasin silloin ihanimman naisen, jonka kaltaista en ole ikinä ennen tavannut. Hänessä oli toki omat puitteensa, mutta niin on kaikissa muissakin ihmisissä. Hän oli joka tapauksessa minulle täydellinen, kultainen nainen.

Rakkautemme liekki paloi yhä voimakkaammin, kun pääsimme avioliiton auvoisaan satamaan. Jokainen yhdessä viettämämme päivä on merkityksellinen minulle, vaikka kaikki päivät eivät olisikaan olleet yhtä valoisia. Koimme monia seikkailuja yhdessä: kävimme tulevaisuudessa, ja saimme kaiken kaikkiaan seitsemän ihanaa lasta, joista valitettavasti yksi ei ole enää keskuudessamme. Teemu Joutsenlammen menetys oli kamala isku meidän kaikkien sydämiin. Mutta, aika parantaa haavat, paremmin tai huonommin. Sitten muutimme Appaloosa Plainsiin, ja aloitimme uuden vaiheen elämässä. 

Minä rakastin häntä täydestä sydämestäni. Hän oli kaunis kuin enkeli, hänen silmänsä olivat kuin jalokivet ja sydän kaikista hyväntahtoisin. En ikinä tule unohtamaan häntä, enkä poikaamme Teemua. Rakkaus kestää ikuisesti, vaikka rakastettuja ei tulisi näkemään enää koskaan. 

Oona kertoo lyhyesti:

Koska äiti ei ollut enää lukemassa iltasatuja, täytyi minun tehdä niin. Kielteisistä, haikeista tunteistani huolimatta yritin hoitaa homman niin hyvin kuin isosisko vain voi. 

Lukiessani iltasatuja pikkusiskoilleni, minulle tuli usein mieleen se viimeinen riita äitini kanssa, jota emme koskaan saaneet kunnolla selvitettyä. Purskahdin itkuun; se ei unohdu ikinä. Minua jäi harmittamaan tyhmät tekoni, ja nyt minua mietityttää se, kuka äidin murhaaja oli. Kenties se oli se uusi naapuri, erittäin todennäköistä että hän se oli. No, se tullaan selvittämään mahdollisimman pian. Mutta vaikka murhaaja myöntäisi tehneensä anteeksiantamattoman teon, en silti antaisi hänelle sitä ikinä anteeksi. Äiti oli mittaamattoman arvokas meille kaikille.

Matti Joutsenlampi kertoo:

Niko oli kasvanut nuoreksi aikuiseksi. Vaikka hän olikin nyt aikuinen mies, oli hän edelleen se sama poika, joka tuli äitinsä vatsasta ulos. Totta kai, eihän hän mikään perhosentoukka ole, kaksi elämää ei ole noin vain mahdollista...

Myös Oona vietti syntymäpäiviään ja kasvoi nuoreksi aikuiseksi naiseksi. Olin ylpeä hänestä, vaikka tiesin että vaimoni kuolema oli raskasta meille kaikille. Elämään mahtuu hyviä ja huonoja asioita, ja nyt elimme sitä synkempää aikaa.

Heinillä oli viime aikoina ollut selvästi masentunut olo. Hän ei mielellään viettänyt aikaa muiden seurassa, ja oleskeli yksin omassa huoneessaan, joskus myös itkien. Minua harmitti; en osannut lohduttaa, tuntuu siltä kuin olisin todella huono isä tällaisina aikoina.

Nikolla oli edelleen soittotaito tallella: hän osasi soittaa Mozartista Beethoveniin, tosin pieniä virheitä sattui silloin tällöin esimerkiksi melodian, monisormiote- ja nuottien hallinnassa.

Näin Oonan muutaman kerran soittamassa surumielistä musiikkia viulullaan ulkona. Hänestä tuntui yksinäiseltä, kuten meistä kaikista muistakin ilman Johannaa.

KOLME VIIKKOA MYÖHEMMIN:

Lumihiutalepäivä oli jo aikoja sitten, mutta lapsillani oli talvilomaa edelleen jäljellä. Emmasta oli kasvanut teinityttö.

"Isä, mulla olisi sulle hieman asiaa", Niko sanoi minulle sinä aamupäivänä.
"No kerro asiasi", sanoin väsyneen näköisenä. Lumihiutalepäivä oli kaikista jouluistamme kurjin, ilman Johannaa tietenkin.

"Kuule...minähän olen jo nuori aikuinen. Mulla pitäisi siis olla mahdollisuus muuttaa omaan taloon, ja kyllä mä pärjäisinkin yksin", Niko selitti selvästi asiaan perehtyneenä.

"No, mikäs siinä...kyllä se minulle käy. Kunhan oikeastikin pärjäät yksinäsi", sanoin huokaisten.
"Kiitos paljon, isä! Olet paras!" Niko innostui ja halasi minua.
Minua jäi mietityttämään Nikon sanat. "Olet paras" ei tainnut kuvata minua varsin osuvasti, tai itse ainakin olin sitä mieltä. En osannut edes lohduttaa lapsiani murheen alhossa.

Niko Joutsenlampi kertoo:

Juttelin Aleksin ja Emman kanssa olohuoneessa.
"Jos Niko aikoo muuttaa pois, niin mäkin haluan", Aleksi sanoi päättäväisenä.

Kuuntelin hiljaa vieressä, sillä odotin sitä hetkeä, jolloin minulta kysytään jotain.
"Mitä mieltä sä olet, Emma? Haluaisitko säkin muuttaa pois kotoa?"
"En mä oikein tiedä, Aleksi", Emma sanoi pudistellen päätään.
"Hei! Mä keksin! Muutetaanko yhdessä, kolmistaan?" Aleksi ehdotti. "Nikohan on aikuinen, me voitais asua sen luona! Ja otetaan vaan kaikki tarpeellinen tästä talosta, siis meidän tavarat."

"Mitä mieltä sä olet, Niko?" Emma kysyi minulta. "Kävisikö tää sulle?"

"No...kyllä se kai käy, mutta Oona, Antti ja Heini saavat jäädä tänne isän seuraksi", sanoin ilmeettömänä.
"Totta kai se olisi hassua, jos me kaikki muutettaisiin pois, ja isä jäisi yksin. Niin ei tietenkään tapahdu, eikä isä suostuisi", Emma sanoi naurahtaen. "Äitimme menetys oli hänelle liikaa, myös meillekin."
Istuimme hetken hiljaa, kunnes minä rikoin hiljaisuuden: "Käyn kysymässä isältä, käykö tällainen järjestely. Mutta asumme sitten täällä Appaloosa Plainsissa, ja te saatte käydä koulunne loppuun."

Keskustelin isän kanssa asiasta, ja hän suostui lopulta. Tosin hän sanoi näin: "On aika outoa, että pystytte näin sisaruksina asumaan yhdessä. Toivottavasti tulette toimeen keskenänne." Ihan kuin hän luuli, että asuisimme koko loppuelämämme yhdessä. Ehkä tämä on väliaikainen asunto, tai sitten minä jään asumaan siinä talossa ja Aleksi ja Emma hankkivat omat myöhemmin. Menin tietokoneelle etsimään vapaata taloa meille kolmelle, ja löysin lopulta sellaisen. Isä lupasi maksaa meidän talomme, ja hinta oli vajaat 120 000 simoleonia. Aika paljon, mutta isä pystyi silti maksamaan sellaisen summan.

"Hei sitten, entinen koti", Aleksi mutisi katsellen hieman haikeana vaaleaa vihreäkattoista tiilitaloa.

Ja niin, taksi tuli hakemaan meidät. Muuttoauto toisi tavarat pian perässä, sillä olimme lastanneet ne jo siihen.

Juoksimme innoissamme sisään uuteen kotiimme. Se vaikutti kodikkaalta, tosin hieman vanhahtavalta.

Näin isossa talossa kolme Joutsenlampea asuu nyt. Minä, Emma ja Aleksi. Toivottavasti tulemme pärjäämään hyvin yhdessä, ilman isää...ja äitiä.

Matti Joutsenlampi kertoo:

"Isä, miksi Emma, Niko ja Aleksi muuttivat uuteen kotiin? Ja vielä yhdessä?" Heini kysyi minulta ihmetellen.

"He olivat sopineet tämän yhdessä jo aiemmin, enkä minä kieltänyt heitä tekemästä niin", sanoin huokaisten. "Ja he vaikuttavat tulevan toimeen yhdessä, luultavasti äitinne kuolema vaikutti koko perheeseemme."

Menin ulos, Johannan haudalle. Aloin itkeä. 

"Voi kulta! Minä menetin sinut, ja nyt kolme lastamme eivät enää ole kanssani! Mitä minä teen?" 

"Tiedän, että he eivät ole kuolleet, mutta kun...kun he eivät asu enää isänsä luona, niin..." itkin niin lujaa, että välillä piti haukkoa henkeä.

"Kunpa vain olisit nyt täällä, ja kertoisit mitä minun pitää tehdä!"

"Rakastan sinua!"

Tällainen tämä osa oli! Hyvästit rakkaalle Johannalle.  ;(
Mutta seuraava osa on tulossa pian, ja siitä saattaa tulla jo vähän iloisempi. ;)
Kommentteja olisi kiva saada, kiitos jos luit tämän osan! :)
-Sims3Pelaaja