Osa 36: Menneisyyden mies

Hei taas kaikki! :) 

LC Joutsenlammessa on tähän mennessä tapahtunut kaikenlaisia juonenkäänteitä, ja päivitin vähän aikaa sitten Joutsenlampien sivuja. Esimerkiksi nyt Sukupuu-välilehdestä löytyy tarkempi sukupuu, ja Tietoa hahmoista-välilehdestä löydätte vähän tarkempia tietoja hahmoista (tosin jälkimmäistä välilehteä pitää vielä runsaasti parannella ja päivittää). Tällä tavalla teille ehkä selvenee, kuka on kukakin ja monennessako sukupolvessa nyt mennään. :D

Tässä osassa vaihtuu minäkertoja välillä kaikkitietävään kertojaan, joten älkää ihmetelkö! :)

Mutta nyt päästän teidät lukemaan tätä osaa, jolla sattuu olemaan todella synkkä juoni. Lisäksi tämä osa sisältää jonkin verran voimasanoja, toivottavasti ette järkyty. Tämä osa on myös tavallista käsitteellisempi (eli abstraktimpi). Lukuiloa kaikille! 

-Sims3Pelaaja

Oona Joutsenlampi kertoo:

Koska äiti ja isä olivat ostaneet meille koko perheelle yhteisen bändisetin, innostuin soittamaan kitaraa useammin kuin ennen. Varmaan siksi, koska olin virtuoosi luonteeltani. Opin näet soittamaan uusia soittimia tavallista nopeammin. En ole vielä mikään Angus Nuorinen*, mutta kyllä taitoni varmasti paranevat, kun harjoittelen tarpeeksi usein.

*Angus Young, kuuluisa kitaristi (oikeassa elämässä). 

Talvi oli alkamassa, sillä ensilumi satoi eräänä iltana Appaloosa Plainsissa. Minun mielestäni syksy ja talvi ovat masentavimmat vuodenajat ikinä. Kunpa asuisimme vielä Isla Paradisossa, sillä siellä on ikuinen kesä...

Samana iltana menetimme yhden rakkaimmista lemmikeistämme: Milli-hevosen. Viikatemies tuli noutamaan rakastetun hevosen sen kotipihalta.

Synkkä Viikatemies ratsasti hevosella pois, luultavasti vei Millin parempaan paikkaan, rauhan maahan. Sen elämä oli pitkä ja monenkirjava, mutta loppujen lopuksi hyvä.

Äiti ja isä itkivät vasta menetetyn hevosen hautakivellä. Se oli muisto hevosestamme, tietenkin tallin ja muutaman kuvan lisäksi.

"Ei! Miksi Milli...?" Antti sopersi itku kurkussa.

Minäkin itkin menetystä, olihan Milli ollut jo pitkään meidän seuranamme. Mutta miksi sen piti lähteä niin nopeasti? Tai siltä se ainakin tuntui, kun ajattelin rakasta heppaa. Milli merkitsi meille todella paljon, enemmän kuin monet uskoivat...

Ei kuulu enää kuiskausta

Ei kuulu enää vaikerrusta

On nämä huoneet tyhjillään

Ei kukka suurin kukkia saa 

Kun multa vanha sen supistaa

Nää muistot siltä pois nyt häviää

Vain kylmä maa

Ei lohtua saa

On talvi aikaa katkeraa

Vain kylmä maa

Ei rauhaa saa

Mut' jää sen puhdistaa

Itkin pitkään rakkaan Millin poislähtöä. Se tuntui siltä kuin olisin saanut raskaan kiven sydämeni päälle. Tosin, ihmisen menetys tuntuu erilaiselta kuin eläimen menetys, vaikka se eläin olisi ollut  hyvin rakas.

Isä ei itkenyt lähes ollenkaan, sillä Milli ei ollut isälle kovinkaan tuttu - eikä hän tuntenut hevosta tarpeeksi pitkään. Siksi isä ei tuntenut samanlaista surua kuin me muut tunsimme, mutta kyllä hänkin varmasti jotain sisimmässään ajatteli. Hän pystyi jopa leikkimään Belladonna-kissani kanssa, mutta tunnen isäni tarpeeksi hyvin, ja tiedän, ettei hän ollut täysin onnellinen.

Vaikka nukahdin melko nopeasti, ei uneni olleet lähes ollenkaan iloisia. Ne olivat melko onnettomia; nopeita välähdyksiä hevosista, etenkin eräästä erityisen tutusta hevosesta. Voin kertoa teille uneni kokonaisuudessaan:

Herään kirkkaaseen valoon. Aurinko paistaa kirkkaana taivaalla. On selvästi iltapäivä. Nousen maasta. Noustessani huomaan, että olen niityn vierellä. Niityllä kasvaa runsaasti ruohoa, ja näen sen takana vettä. Ilmeisesti siellä on joki tai lampi. Kävelen vähän matkaa niityn poikki, kunnes huomaan joen rannalla jonkin eläimen. Se on hevonen. Lähestyn sitä, ja huomaan, että se on jotenkin tuttu hevonen. Mutta sehän on meidän hevonen, Milli! Silitän sitä, ja sitten se yhtäkkiä hermostuu, ja juoksee pois. Minä yritän huutaa sitä. "Milli!" 
 Hetken päästä Milli palaa takaisin, mutta ei ihan yksin. Sen selässä istuu ratsastaja, musta puku yllään. Se on Viikatemies. Viikatemies tulee luokseni Millin selässä, ja sanoo minulle: "Jos ihminen sinua raivostuttaa, älä anna sä tunteides´ häntä vahingoittaa." En ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, ja sitten Viikatemies ratsastaa rakkaan hevoseni kanssa sinne, missä Aurinko ei paista, ja jokin lähestyy minua. Se tappaa minut...APUA!

On nousseet kylmät tuulet

Ne nyt vaan puhaltaa

Ei elämästä tietoakaan oo

Nuo kaikki suuret vuoret

nyt peittää maailmaa

Nyt pimeys se määrää kohtalon

Vain kylmä maa

Ei lohtua saa

On talvi aikaa katkeraa

Vain kylmä maa

Ei rauhaa saa

Mut' jää sen puhdistaa

Isä helli pikku Heiniä sylissään. Hän leikkii, ruokkii ja vaihtaa hänen vaippansa niin usein kuin mahdollista. Jos tuo ei muka ole tarpeeksi huolehtivaa käytöstä isältä, niin en tiedä, mikä sitten on!

Mut´jossain päin nyt valoa mä nään

Ja pääsen sinne asti, kylmissäin

Ja löydän mä onnen, ja ilon, nautinnon

Ei enää kylmä vaivaa ollenkaan

"Tässä on Herra Höpönassu. Sano päivää Herra Höpönassulle", sanoin leikkiessäni pikkuveljeni Antin kanssa.

"Tykkäätkö sinä leikkimisestä? Vai haluaisitko leikkiä nyt jotain?" Herra Höpönassu sanoi.
"Joo, leikitään sellaista leikkiä missä sä olet hiljaa", Antti sanoi ja kikatti.
"Herra Höpönassu pahoitti mielensä!" Höpönassu loukkaantui.
"Joo joo, Oona! Mä tiedän että sä pystyt parempaan!" Antti nauroi.
"Okei. Leikitäänkö vaikka piilosta?" kysyin huokaisten.
"Joo! Mennään vaikka ulos leikkimään sitä!" Antti innostui.

Ulkona oli lumi lähes kokonaan sulanut, vaikka talvi olikin vielä meneillään. Oli ollut niin lämmintä, että varmaan siksi. Voisihan se johtua myös ilmastonmuutoksesta, sillä koulussa meille on opetettu siitä maantiedon ja biologian tunneilla.

Appaloosa Plains näyttää mielestäni varsin mukavalta paikalta, ja sellainen se onkin. Pidän todella paljon hevosista (Millistä pidin erittäin paljon), koirista ja kissoista. Kaikista eläimistä tietysti, paitsi hämähäkeistä ja käärmeistä.

Kun olin leikkinyt jonkin aikaa piilosta Antin kanssa ulkona, niin alkoi yllättäen sataa. Anttia harmitti, sillä hänen mielestään piilosilla olo oli hauskaa puuhaa.

Äiti tuli melkein kastuneena sisälle. Hän unohti sateenvarjonsa talliin, mikä saattoi johtua siitä, että hän kaipasi Milliä.

Sateen jatkuessa ilmestyi tummapukuinen- ja hiuksinen mies Joutsenlampien naapuriin. Itse asiassa hän asui heidän talonsa vastakkaisella puolella. Kuka hän oli, se ei ollut vielä varmaa.

Minä tein läksyjä yläkerrassa. Minulla oli melko vaikeita tehtäviä, matematiikan tehtäviä. Aine, jota inhosin yli kaiken.

Kunpa kaverini Anna tulisi auttamaan minua näissä typerissä tehtävissä, ajattelin äänettömästi. Lopulta luovutin ja menin alakertaan kysymään äidiltä apua.

"Äiti, osaatko sä auttaa mua matikan tehtävissä? Meillä on juuri nyt polynomeja ja trigonometriaa", sanoin äidille.

"Olen pahoillani, mutta en voi auttaa. Olin nimittäin surkea matematiikassa, kun olin ikäisesi", äiti vastasi kylmästi.

Huomasin Aleksin vihamielisen katseen takanani. Mistä hän nyt olisi minulle yhtäkkiä suuttunut? Ehkä hänellä on vain teini-iän murheita, ehkä hän vain angstaa. 
"No, sitten ei voi mitään. Minulla on muita tärkeitä asioita juuri nyt", sanoin kuninkaalliseen sävyyn.

"Kuten mitä? Tietokoneella oleskelua vai? Joka päivä istut vain Simbookin tai-mikä-se-nyt-onkaan edessä! Voisitko edes tehdä jotain oikeasti tärkeämpää?" äiti sanoi tiukasti.

"No voi hitto oikeesti! Mä en jaksa tätä enää! Voisitko antaa mun olla joskus rauhassa, ettei mun tarvitse aina kuunnella sun juttujas jostain poikaystävistä tai perinnöstä? Sä et päätä mun elämästä! Haista paska!" huusin yllättäen raivokkaasti.

Huomasin äidin loukkaantuneen ilmeen. Hän seisoi edessäni ihan hiljaa, sanomatta sanaakaan. Äiti oli sanaton, siksi että käyttäydyin noin töykeästi.

"OONA ALINA JOUTSENLAMPI, TÄMÄ EI JÄÄ TÄHÄN!" äiti huusi keittiössä itkuisella, vihaisella äänellä.

Ja sitten mietin tekojani. Käyttäydyin kuin pikkulapsi, käytin rumaa kieltä ja loukkasin oman äitini tunteita. Miksi minä käyttäydyin noin tuhmasti? En saisi ikinä puhua noin äidille!

Käynnistin tietokoneen ja kävin netissä purkamassa tunteitani - Simbookissa. Kirjoitin tilapäivityksen, jossa luki näin:
Jotkut ihmiset sitten osaavat olla niin...niin...akjdlsdkaldsgosuorposfsdsl!!!!

Sen jälkeen jatkoin tunteiden purkamista jalkapallopelillä. Tosin otin äänet pois, jotta äiti ei olisi kuullut. Ihmettelin hiukan sitä, miksei isä puuttunut lainkaan meidän riitelyyn. Ehkä hän ei ollut silloin paikalla, jos hän oli ulkona...

VIIKKO MYÖHEMMIN:

Olin pyytänyt äidiltäni anteeksi tekojani, mutta hän suostui antamaan anteeksi yhdellä ehdolla: tietokonekielto, joka kestäisi kolme viikkoa.

"Oona, mennäänkö pitämään hauskaa ulkona?" Niko kysyi minulta.

"Totta kai! Mutta minkälaista hauskanpitoa olis luvassa?" sanoin hymyillen.
"Kohta näet", Niko sanoi virnuillen.

Puettuamme ulkovaatteet menimme talviseen ulkoilmaan. Lunta satoi, ja pian olisi lumihiutalepäiväkin. Tosin siihen kuluisi vielä kolme viikkoa.

Niko ehdotti jotain todella katalaa:
"Heitä kananmunilla meidän naapurin taloa päin!"
Ja niin minä teinkin. Nauroin ilkikurisesti tekoani.

Niko päätti laittaa ikävän pussin naapurin oven eteen: palavan kakkapussin. Itse asiassa se ei ollut oikeaa "sontaa", se oli vain kaupasta ostettu kepponen.

Mutta juuri kun Niko oli laittamassa ansaa naapurin oven eteen, ovi avautui. Se oli uusi naapurimme, josta emme tosin olleet ennen tienneet.

"Mitä te saakelit kakarat teette täällä?!", mies kysyi vihaisena.

"Mitä sinä teit, nuori mies? No?" mies kysyi Nikolta.
"En mitään...pahaa ainakaan", Niko sopersi.
"Teit varmasti jotain", mies sanoi epäluuloisena. "Ai niin muuten, minun nimeni on Mika Parkkinen, ja olen teidän uusi naapuri."
"Kiva kuulla", Niko sanoi. "Mutta en tehnyt mitään pahaa, me siskon kanssa vaan leikittiin."
"NYT KERROT, MITÄ TEIT, SENKIN IDIOOTTI!" Mika huusi.

"Okei, okei! Me siskon kanssa...kepposteltiin vähäsen. Sisko heitti..." Niko aloitti tunnustamisen.
"Niin? Mitä hän heitti?" Mika tiedusteli.
"Se heitti...kananmunilla sun...taloa päin", Niko sanoi nolona.
"Voi helvetti teidän kanssanne! Tämä on järkyttävää! Entä mitä sinä teit?" Mika huusi.
"Mä...mä...yritin laittaa oven eteesi palavan kakka...", Niko hiljeni.
"Soitan virkavallalle, ja ihan sama vaikka asuisittekin naapurissa. Teillä ei ole oikeutta tehdä tuollaista, senkin pikku lapamadot!" Mika Parkkinen sanoi julmasti.

Ja ennen pitkää poliisi tuli selvittämään tilannetta. Saimme vastata teoistamme sakoilla. Onneksi sakot eivät olleet suuret, tosin 50 simoleonia tuntui lompakossa. Molemmat meistä, myös Niko, maksoimme teoistamme.

"Oletteko te päästänne sekaisin? Menette vain heittelemään kananmunia vasta tänne muuttaneen naapurin taloa päin! Tästä te joudutte maksamaan kotitöillä, sekä saat vielä kaksi lisäviikkoa kotiarestia!" äiti saarnasi.

"Ymmärrän, ymmärrän! Anteeksi äiti!" yritin anella anteeksipyyntöä.

"Olen niin pettynyt sinuun, Oona!" äiti sanoi loukkaantuneena. "Anteeksipyyntöä on turha yrittää vielä tässä vaiheessa."

Johanna Joutsenlampi kertoo:

Olin niin pettynyt ja häpeissäni, kun tyttäreni teki noin tyhmästi! En voinut kuvitellakaan, että hän kasvaisi ikinä naiseksi. Siksi jouduinkin menemään selvittämään asiaa vielä naapurin kanssa.

"Hyvää iltaa", sanoin miehelle.
"Iltaa, arvon rouva. Te olette kai Johanna Joutsenlampi?" mies sanoi ja kumartui ystävällisesti.
"Kuinka te tiedätte nimeni?" yllätyin suuresti.
"Kerron syyn, kun tulet sisälle", mies sanoi hymyillen.

Epäröin hetken, mutta tulin hänen perässään sisälle.

"Tunnen nimesi siksi, koska olen kuullut paljon sinusta! Olen suuri ihailijasi! Saanko nimikirjoituksen?" mies kysyi minulta.
"Juu, kunhan kerrot oman nimesi ensin", sanoin epäilevästi.

"Minun nimeni on Mika Parkkinen", mies esittäytyi.
"Hyvä on, vaikka en vieläkään tajua, mistä voit tuntea minut ja minun taustaani", sanoin epävarmana.

"Kuule, olen todella pahoillani siitä mitä lapseni tekivät sinulle...tai siis, sinun talollesi", sanoin teennäisesti.

"Ei se mitään! Kuule, voit ottaa takkisi pois, en minä pure", Mika sanoi ystävällisen oloisena.

"Hyvä on", sanoin huokaisten.

Menimme juttelemaan Mikan olohuoneeseen asioista, hän keitti kahvia. Mutta sitten hän kuin salamaniskusta suuteli minua suoraan huulille! Kuinka järkyttynyt olin! Hän valehteli minulle!

"Kuinka saatoit? En todellakaan uskonut, että naapurin päässäkin olisi jokin pahasti vialla!" sanoin raivostuneena ja järkyttyneenä.

"Turha yrittää edes kertoa poliisille! Haluatko tietää, kuka minä olen?" Mika sanoi kylmästi.

"Kuka sinä olet? Kerro heti!" sanoin sydän lujaa hakaten.

"Muistatko, kun kuulit poikasi Teemu Joutsenlammen kuolleen sisäoppilaitoksessa tapahtuneessa tulipalossa?" Mika kysyi uhmakkaana.

"Kyllä, mutta miten sinä siitä tiedät?" sanoin ahdingossa.

"Minä tapoin poikasi, ja kenties pari muutakin siellä oppilaitoksessa. Hän oli liian iso uhka minulle, kuten myös te muutkin Joutsenlammet", Mika paljasti.
Silloin sydämessäni tuntui, kuin se olisi pysähtynyt. Mutta niin ei käynyt. Sen sijaan puhkesin kyyneliin. Oma poikani ei kuollutkaan onnettomuudessa, vaan sen oli aiheuttanut ihminen! Yritin paeta, mutta en onnistunut. 




Mika Parkkinen ei tuntenut armoa; hän otti aseensa esiin ja valmistautui iskemään Johannaa, rakastettua äitiä ja Joutsenlampien neljättä perijätärtä. Tämä ei luultavasti pääty kovin hyvin, ellei joku tule äkkiä pelastamaan neitoa pulassa...

Ja siinä se osa oli! Päätin tämän aika jännään kohtaan. Kuoleeko Johanna? Miten perhe suhtautuu viime aikojen tilanteisiin? Entä joutuuko Mika Parkkinen lopulta vankilaan? Kaikki selviää seuraavissa osissa...


-Sims3Pelaaja