Osa 21: Sanelma jälleen yliopistolla (2/2)

                            Info
  Hei taas kaikki! Kiitoksia jälleen kerran positiivisista ja kannustavista kommenteista, niitä on alkanut tulla enemmän. Nyt on toinen palanen tästä osasta ilmestynyt, ja tämä on aika pitkäkin osa (mutta ei kuitenkaan pisin osa, sitä titteliä pitää osa 15 edelleen hallussaan)! Anteeksi että kesti tämän puoliskon kanssa. :D Mutta kuitenkin, voin valottaa hieman Joutsenlampien tulevaisuutta (ihan vähäsen): 
Seuraava osa (Osa 22: Elämä muuttaa suuntaa) ilmestyy todennäköisesti heinäkuun lopussa tai aiemmin. Sitä seuraava osa (Osa 23: Rakkaus kestää ikuisesti) ilmestyy elokuussa. Lisäksi LC Joutsenlammen ensimmäinen EXTRA ilmestyy sen jälkeen! Enempää en voi paljastaa, mutta luvassa on kuitenkin kaikkea hauskaa vielä tämän vuoden puolella. Mutta mukavia lukuhetkiä osan 21 parissa! :D

                              Käytin älypuhelintani opiskeluun. Olin aivan hämmästynyt, miten tämän ikäinen vanha mummo osaa käyttää nykyajan vempeleitä näin hyvin!

                        Toisen lukukauden ensimmäinen luento alkoi, ja menin rakennukseen, missä kyseinen oppitunti pidettiin.

                                 Luennon jälkeen juoksin jo seuraavaan rakennukseen.

                         Siellä näin, kuinka joku poika oli nukahtanut jo ennen tunnin alkamista.

                                      Etsin luokasta itselleni sopivan paikan ja istuin aloilleni.

                                      Oppitunti alkoi.
               "Tänään puhumme lääkkeistä", professori sanoi.
       Monet supisivat keskenään, sillä aihe oli todella yleinen ja ehkä vakavakin.

                             "Mitä tiedätte lääkkeistä?" professori kysyi meiltä oppilailta.
                       "Niin, Sanelma?" 
                 Minä viittasin opettajalle.
                   "Lääkkeet ovat sellaisia pillereitä, tabletteja tai kapseleita, joita laitetaan suuhun. Ne pitää niellä, ja niillä on yleensä jokin tietty vaikutus", selitin tarkasti.
 "Hyvä, Sanelma! Ja mitä muuta me tiedämmekään lääkkeistä?" professori sanoi. "Niin, Elias?"
Mieleeni tuli juuri teini-ikäiseksi kasvanut perheenjäsenemme, Elias. Tosin tuo oli joku toinen mies...
 "Lääkkeitä voidaan myös pistää piikeillä, ja niiden tarkoituksena on parantaa tai lieventää jotain sairautta", Elias vastasi.
"Aivan oikein! Kerroit kaksi asiaa, hyvää työtä. Olette tänään hyvin ahkeria!" professori kehui Eliasta, ja muitakin, vaikka läheskään kaikki eivät olleet oikeasti ahkeria.
 "Kertokaa vielä esimerkkejä lääkkeistä", professori kehotti.
  "Sirana!" joku tyttö vastasi heti.
 "Simisilliini", toinen tyttö huudahti.
"Simnadol!"
"Sibanthen!"

   Kaikki alkoivat pikkuhiljaa väsyä lääkeaiheeseen. Minä ainakin nukuin sillä välin, kun opettaja supisi vielä jotain lääkkeistä.

                             Tyttö, joka oli myös viitannut, kirjoitti nyt muistiinpanoja.

   "Kiitoksia kaikille tästä tunnista, olette olleet todella ahkeria!" professori teki lopetuksen tunnille.

          Aloimme pikkuhiljaa lähtemään pois luokasta, ja moni huokaisi helpottuneena.
"Onneksi tunti loppui vihdoin, se oli tosi rasittava", minä sanoin. 
        Luultavasti kaikki olivat vain esittäneet ahkeria, sillä heidän piti näyttää esimerkkiä tuleville opiskelijoille*.
(*Luokan yläpuolelle oli asetettu kamera, joka kuvasi joka toinen viikko yliopiston oppitunteja. Sen avulla selvitettiin mahdollisia välikohtauksia ja se oli muutenkin apuna tulevaisuutta varten.)

                     Tsekkasin puhelimeni viestien varalta. Näin, että Miles Forthright oli soittanut kolme kertaa ja lähettänyt viestin.

              Viestissä luki näin:
   Moi, Sanelma!
Olis kiva nähdä sua taas kerran. Onneks oot vielä yliopistolla toisen lukukauden.
 Tulisitko samaan asuntolaan missä olit viimeks meidän mehutynnyribileissä?
 Terveisin, Miles <3

                En vastannut viestiin, sillä ajattelin yhtä asiaa. Menen illalla tapaamaan häntä...

                                                                     
                                                                       *******

                             Tuli pimeä ilta, ja otin sateenvarjoni esille.

                                                    Satoi rakeita ulkona.

Lähdin pyörällä kohti sitä asuntolaa, jossa Miles oli aiemminkin ollut.

                                          Tulin sisään ja kävelin suoraan Milesin luo. Tiesin mitä tekisin.
            En voi pettää Harria, en voi, minä ajattelin päässäni. Se oli se asia, mikä mielessäni pyöri koko ajan!

                        "Hei, kultaseni!" Miles sanoi minulle, kun hän huomasi minut.
        "Hei vain, Miles", minä vastasin. "Miles, älä kutsu minua kullaksesi, minun täytyy nimittäin kertoa yksi asia." 
"No mikä se sellainen asia on?" Miles kysyi ihmeissään. 

"Minulla on jo mies, Harri Joutsenlampi", paljastin Milesille pelokkaana. "Tosin hän on jo kuollut, mutta en voinut pettää häntä. Nyt tein niin, ainakin omasta mielestäni."

            "Vai on sinulla jo mies? Pitihän se arvata, että tässä oli jotain mätää! Hyvästi vaan, ämmä!" Miles suuttui minulle.

                                Katsoin Milesia, kun hän lähti tiehensä. Annoin hänen tehdä niin, sillä en tuntenut mitään. Paitsi tyhjää. En välittänyt enää mistään muusta, paitsi siitä että pääsen yliopistosta pian pois...

                      Mieleeni ei tullut enää mitään, joka muistutti Milesista. Mutta Harrista tuli. 

                     Tosin en kyllä tehnyt aviorikosta, sillä jäin mieheni kuoleman jälkeen leskeksi...

                                 Lähdin pois vähin äänin. En jaksanut enää olla muiden kanssa. 
                            

                                    Mutta sitten minulle tuli mieleen se, mitä Miles minusta sanoi. "Ämmä?!"
               Se oli kyllä kauhea loukkaus, olisi tehnyt mieli oikein läimäyttää häntä poskille! Mutta en jostain syystä kyennyt siihen.

                                 Lähdin takaisin omalle vuokrakämpälleni pyörällä.

                                       Perillä aloin jo nauraa äskeiselle. "Voi Harri, tämä oli vain hetken huumaa, oikeasti minä rakastan sinua, vain sinua!" 

                                                  Söin herkullista nuudelikeittoa iltapalaksi. Siinä oli mausteina muun muassa paprikaa, currya, sipulia, ja mietoa chiliä. Nam nam!

Menin nukkumaan vatsa täynnä. Olin aika kummajainen, kun tein niin. Monet eivät varmaan voi mennä nukkumaan vatsa täynnä! Vai voiko...?

       Aamulla käppäilin kohti alakertaa. Olin aika väsynyt, sillä nukin jostain syystä huonosti viime yönä.

Tiedätte varmaan tämän menopelin, jolla minä ajoin kohti luentohallia. :D

Siis tätä luentohallia. Ei ole muutakaan sanottavaa... XD

Tulin tunnilta väsyneenä mutta oppineena.

Sitten juoksin kohti toista rakennusta. Ihme kun jaksoin juostakin...

Opiskelijat tulivat minut mukaan lukien kouluun. Koulussa puhuttiin tieteen suurimmista keksinnöistä.

Tulin pois koulusta... vieläkin uupuneempana ja väsyneenä.

******

Illalla joukko opiskelijoita (ja minä! :D) jäi tuijottamaan upeaa patsasta koulurakennuksen eteen.

Patsas esitti sinisen väristä, vinoneliön muotoista timanttia. Se oli minun mielestäni jotenkin tuttu...

                 Menin vielä loppukokeisiin. Jännitin todella paljon. Odotin valmistumista kuin kuuta nousevaa!

                 Soitin tyttärelleni Emilialle kokeiden jälkeen (olin tietysti kämpälläni jo silloin).

                 "Hei, Emilia! Mitä kuuluu?"

              "Hei, äiti! Hyvää kuuluu", kuului luurin toisesta päästä. "Miten yliopistolla sujuu?"

            "Hyvin sujuu, huolimatta muutamasta asiasta. Kerron asiat sitten kotona", vastasin ja mieleeni pulpahti jälleen ne typerät ajatukset*.

    ( *Siis Milesin haukkuminen, Harri jne.)

             "No hyvä juttu, kerro vaan sitten täällä. Johanna ja Elisa ovat erityisen hyvissä väleissä nyt, leikkivät mielellään toistensa kanssa. Nähdään, heippa!"

"Heippa!" minä vastasin.

 

                      3 TUNTIA MYÖHEMMIN:

Pelasin vielä Fifa-jalkapallopeliä tietokoneella.

                          Mutta nyt minun pitäisi lopettaa.

Ajoin viimeisillä voimillani kohti kouluhallia. Nyt se selviäisi, se, että saanko minä tutkinnon. 

Hallissa pyöri pitkät valot, ja autoja oli paljon parkkipaikalla.

Lähestyin kohti sitä ihmismassaa. Keitä he oikein olivat?

                                          No, he olivat opiskelijoita tietenkin!

Menin halliin sisään, ja sain kuulla, että sain ylioppilastutkintoni suoritettua! Ja vielä arvosanalla 10! 

Tulin ulos todistus kädessäni. 

Olin niin onnessani, etten muistanut sillä hetkellä mitään ikäviä asioita. "Äiti olisi minusta varmaan ylpeä juuri nyt", ajattelin. "Ehkä myös Harrikin".

Hihkuin onnesta. JEE! :D

Nyt on sitten koulut käyty minun osaltani, ja kuka mahtaa seuraavaksi käydä, ajattelin.

Muitakin opiskelijoita oli tullut juhlimaan tilaisuutta.

Menin lukemaan kirjaa odottaessani kotiinpaluuta.

Nousin penkiltä, ja suljin kirjan.

Ahh, ajattelin. Tämä on niin ihana ja helpottava tunne...

                      Luonnostelin sketsejä konseptiviholleni. Oli kivaa tehdä niin, varsinkin illalla.

Palasin vuokrakämpälleni. Auto tulisi varmaan pian...

Tulihan se! ;D Oranssi, söpö auto. Pidin aina myös siitä, kun meidän talomme pihatielle tuli vieläkin söpömpi jäätelöauto... Ja se musiikki... -..-

Lähdin auton kyydissä kotia kohti.

                      Tältä talomme näytti juuri sillä hetkellä, kun tulin Sunset Valleyyn takaisin. Huomatkaa kirkkomme uusi pagodikatto! :D

Katsoin, kun auto lähti takaisin yliopistolle.

Kyllä nyt kelpaa nukkua ihanassa, ikiomassa sängyssään!

                   Tällainen oli tämä osa tällä kertaa! Kiitoksia lukemisesta, muistakaa jättää kommentteja! Seuraavassa osassa ollaan jälleen Joutsenlampien kotipuolella, kerrotaan perhe-elämästä... ja muustakin arjesta. Näkemiin! ;D