Osa 20: Sanelma kohtaa menneisyytensä haamut

           Info

  Jee! Taas ilmestyi uusi osa! Tässä on pieni juhlan paikka, sillä kyseessä on kahdeskymmenes osa! :-D Mutta älkää murehtiko tulevasta, kyllä vielä tietysti tulee rutkasti lisää osia. Ja muuten, juhlitaan vasta sitten kun on tullut viideskymmenes osa, jos sinne asti päästään. ;D
Kiitoksia paljon hyvistä vinkeistä ja kommenteista tarinan parantamiseksi. Tiedän, etten ole mikään ammattilainen, mutta toivottavasti luette silti mielellänne tätä. Ehdottakaa osan alla, mitä voisin tehdä jotta tarinan laatu parantuisi. :)
 Mutta nyt on aika ryhtyä nauttimaan tuoreesta Joutsenlampien osasta. Mukavia lukuhetkiä!  :D 
P.S. Osassa on kuvia vanhoista tutuista, ja takaumia. Toivottavasti tykkäätte!  ;D

            Tarina on sitten kirjoitettu Sanelman näkökulmasta, eli minäkertojana. Alan todennäköisesti käyttämään sitä tyyliä jatkossakin.


                                              

            Muistan, kun olin pieni tyttö vielä. Minulla oli ylipainoa, mutta olin silti todella iloinen. Leikin paljon lemmikkioravani kanssa, ja se oli minusta hauskaa.

                     Mutta nykyään, olen tällainen vanha mummo. Minulla on paljon lapsenlapsia ja sukulaisia. Tyttäreni Emilian tyttö, Johanna, muistuttaa hieman minua lapsena... paitsi hän ei ole ylipainoinen.

Päätin hoitaa pitkästä aikaa puutarhaani. Sitä ei oltu hoidettu kunnolla sitten äitini kuoleman, joten nyt oli jo aikakin tehdä niin.

Tyttäreni Emilia meni ranskalaistyyliseen ravintolaan, joka sijaitsi Sunset Valleyn keskustassa. Äitini oli aikoinaan itsekin ollut siinä töissä, ja hänestä tulikin huippukokki ahkeran työn jälkeen.

                                  Emilia etsi käsiinsä ravintolan pääkokin, ja löysikin hänet.

               Vähän ajan päästä Emilia tuli ravintolasta hymy suussa. Hän oli saanut työpaikan! Olen todella ylpeä tyttärestäni. Emilia ei ole ollut töissä vielä kertaakaan, ja nyt hän saa siihen tilaisuuden.

                  Opetin lastenlastani Eetua puhumaan. Hän oli jo viides Emilian ja Esan lapsi.

Esa alkoi tehdä illalla pizzaa. Ensin hän työnsi pizzan uuniin...

                                            ...ja antoi sen kypsyä siellä.

                                         Kohta olikin jo herkullinen pizza valmis.

Siitä tuli oikein herkullisen näköinen, eikö tullutkin?

                              Eetu nukahti tyytyväisenä kehtoonsa. Hänellä oli ollut pitkä ja vilkas päivä.

Istahdin keinutuoliin, ja aloin miettimään menneitä. Kaikkia muistojani, kaikkia tekojani...

                                               

                                       Esimerkiksi mieleeni tuli kuva minun ja Harrin häistä. Me olimme silloin todella onnellisia, kun saimme toisemme ikuisiksi ajoiksi...

Mutta sitä tunnetta ei ole enää. Mikään ei kestä ikuisesti. Muistot tietysti säilyvät, mutta nekin häviävät kun lähdemme pois tästä maailmasta.

Meidän kissamme Bella oli todella vilkas. Meillä ei kyllä ollut ikinä ennen kissaa, mutta Pepi-niminen koira oli ja ne hevoset, jotka vietiin pois.

Bella tuli katsomaan minua. Tuntui ihanalta, että joku huomioi minua juuri sillä hetkellä. Olin täysin ajatuksissani.

Minä kävin tarkistamassa postiluukun, koska sitä ei oltu tarkistettu pitkään aikaan. Postilaatikko melkein levisi, kun otin sieltä monia tavaroita: lahjapaketteja, kunniakirjoja, lapsien leluja, hiottuja jalokiviä ja kirjoja.

Vein postilaatikosta ottamani tavarat paikoilleen, ja myin tiettyjä tarpeettomia tavaroita. Menin sitten yläkertaan ja aloin maalata.

Suljin silmäni ja yritin olla mahdollisimman taiteellinen. Luovuus vaatii keskittymistä ja inspiraatiota, jotta siitä tulisi sellaista kuin tahtoo. Toisin sanoen mestariteos.

Yhtäkkiä keskittymiseni meni; aloin miettiä ikävää menneisyyden muistoa...

Sitä, kun isä kuoli. Se oli todella järkyttävä hetki. En unohda sitä koskaan. Tunne, joka tuli minulle, oli shokeeraava. Tuskin pystyn sitä sanoin kuvaamaankaan. No, mennyt on mennyttä. Ei asioita enää voi muuttaa, vaikka kuinka tahtoisi.

Olimme hankkineet kotiimme ikioman kuvanveistopisteen, ja nyt Emilia käytti sitä oikein urakalla. Hän osasi kuvanveiston taidon miltei heti, kun sai sopivat välineet käsiinsä.

                           Esa opetti poikaansa Eetua potalle. Se tuntui todella vaikealta ensin...

                                                      Mutta kyllä Eetu senkin oppi lopulta.

Se oli hieno tunne, uskon että Esasta ja varsinkin Eetusta tuntui hienolta oppia jotain uutta. Jäljelle jäi silti ikävän hajuinen muisto, joka piti siivota.

                                Sain vihdoinkin tauluni valmiiksi. Se esittää Hotelli Joutsenlampea.

                   Minua harmittaa, miksi en valinnut uraa taiteen arvioijana. Luulen, että olisin hyvä siinä ammatissa. Tai siis, että olisin ollut. En ole enää töissä, vaan eläkkeellä. 

     Kuva, jota katselin, oli valokuva minusta ja Esasta. Näytin mielestäni ihan selvästi Violalta, ja Esa näytti hieman Harrilta. 

                                        Oli juhlan paikka. Eliaksen lapsuus oli päättymässä...

Mutta ei tietenkään lopullisesti! Hän tuli teiniksi.

     "Onnea Elias!" minä huusin hänelle. Olin innoissani, vaikka tiesin että teini-ikä ei ole mitään helppoa aikaa.

"Onneksi olkoon, poikani", Emilia sanoi Eliakselle. "Olet jo iso poika, kohta melkein aikuinen".

"No en ole ihan vielä aikuinen, että vielä saat varautua mielialanpurkauksiin", Elias sanoi naurahtaen.

                                             Yliopiston laamamaskotti tuli jälleen tontillemme.

                                                          Se toi yliopiston ilmaisesineitä.

                                              Hui, minä ajattelin. Minä alan olla jo todella vanha. En ehkä elä enää pitkään, vaan saatan kuolla pian. Hui kauheaa!

                          Rauhoitu, Sanelma, rauhoitu, minä ajattelin vastapainoksi ajatuksilleni. Mutta se oli totta, se, mitä ajattelin. Ehkä en saa pian olla täällä, tässä maailmassa. Tein silti erikoisen päätöksen...

                                               Lähdin ajelemaan mopolla ympäri kaupunkia.

Tuntui hyvältä antaa tuulen lipua läpi hiuksieni, ja ajamisen hurmos oli huumaava...

Emilia sai kiviveistoksensa valmiiksi. Tuloksena oli kivinen vessanpönttö. Hän ei silti halunnut tuota meidän varsinaiseksi käymäläksi, vaan myi sen sievoisella summalla.

            Elisa harjoitteli heittämään koripalloa erityiseen laitteeseen, joka oli todella hauska ja liikunnallisesti hyödyllinen väline.

                                              Minä olin löytänyt mystisen lampun jostain talomme uumenista. Lampusta tuli henki, jolta pyysin lisää elinaikaa.

                                              Lampun henki hyväksyi toiveeni, ja sain mitä tahdoin.

Nyt kun sain hieman lisäaikaa, ajattelin, miten käyttäisin sen.

"Johanna, ihanaa kun sinäkin olet nyt kunnossa", Esa sanoi Johannalle.

"Miten niin? Mä oon ollu koko ajan kunnossa", Johanna sanoi hänelle.

    "Ei kun tarkoitan sitä mysterious lapsoudius-sairautta, joka sinulla oli taaperona", Esa selvensi.
       "Ai niin", Johanna sanoi. "En kyllä silti tajua, mikä semmoinen on".
       "Ihan sama, joka tapauksessa olet siinä kunnossa", Esa sanoi ja huokaisi.

Päätin mennä alakertaan, kohti suunnitelmiani, kohti tulevaisuuttani. Joka rappu tuntuu yhdeltä askeleelta kohti tulevaa, ja kun tulee alas niin on saavuttanut jotain. Bella-kissa seurasi minua, ja samalla minusta tuntui että en jaksaisi edes kävellä enää. 

                       Emilia oli taas uuden työn kimpussa. Tällä kertaa hän teki puusta veistosta.

         Selvisinhän minä portaista alas, taidan olla todella ennakkoluuloinen itseäni kohtaan. Menin juttelemaan Elisan kanssa.
                       "Mummi, miksi olet noin hienosti pukeutunut?" Elisa kysyi minulta.
                        "Koska halusin vain nyt pukeutua näin", minä sanoin hänelle.
                        "Ai, okei. Muuten mummi, oletko surullinen jostakin?" 
                          "En, en tietenkään", sanoin poissaolevasti ja vältellen Elisan kysymystä, vaikka totuus olikin ihan muuta.
                         

Istahdin hetkeksi keinutuoliin, joka oli ollut kodissamme jo vuosia. Ensimmäisestä sukupolvesta asti. Mieleeni tuli, että kaikki edesmenneet sukulaisemme ovat keinuneet tässä tuolissa, lapsineen päivineen...

Minua alkoi nukuttaa hieman, joten menin myöhäisille päiväunille (en siis vielä mennyt nukkumaan yön yli, enkä päiväunille, vaan illalla lyhyille torkuille :D).

                                       Näin unessani kuvan isästäni, Mikasta. Hän oli todella rakas meille kaikille. Harmi vain, että hän ei nähnyt Emiliaa ja muita tämän sukupolven lapsia. 

 Heräsin yhtäkkiä, kun uni muuttui painajaiseksi. Painajaisessa näkyi nopea kuva Roosasta, kuolleesta tyttärestäni. Roosa oli kuollut syömishäiriöön, ei nälkään. Minä tiesin sen jo aikoja sitten. Olin valehdellut hänestä, enkä usko että Esakaan uskoi minua. Nälkään muka, pah! Hänellä oli anoreksia. En vain kertonut heille sitä...

                                           Petasin sängyn nopeasti, mutta siististi. Äskeistä hetkeä en unohda koskaan, sitä tunnevyöryä, jonka jaan tarinamme lukijoiden kanssa. Sitä tunnevyöryä, joka tuli kaikista kokemuksistani, teoistani... 

          Elias oli saanut komean tukan kaljun päänsä päälle. Hän katseli Milli-hevosta. Mikäköhän tästä pojastakin vielä tulee...

                                           Elisa kutsui minua yhtäkkiä. Hän oli puumajassa.
                                            "Mummii, tule katsomaan. Minulla on yllätys!"

   "Tullaan tullaan", minä sanoin. En jaksanut juosta tai kävellä lujaa, sillä jalkani olivat jo vanhat ja kipeät.

                       "No mikäs se yllätys nyt on?" kysyin, ja silloin tajusin että jokin oli pielessä.

             Yhtäkkiä kauhea vesisuihku tuli suoraan minun päälleni. Elisa kaatoi ämpäristä vettä.

                                  Kastuin läpimäräksi. "Sinä huijasit minua, senkin kakara!" minä huusin vihaisena. 
                       "Hahhahhaa!" Elisa nauraa kikatti minulle.

      "Sinä olet kuin kala vedessä, kun noin olet märkä" Elisa sanoi nauraen minulle. 
        Silloin minäkin naurahdin, vaikka olinkin todella hämmentynyt äskeisestä.

                   Päätin tehdä yliopiston soveltuvuuskokeen. Sain tulokseksi hyvät pisteet.

   Silloin tein hyvän päätöksen. Nyt ilmoittaudun yliopistoon. Saisin mahdollisuuden suorittaa loppuun tieteen ja lääketieteen tutkinnon, jonka olin jo aloittanut aiemmin.

       Näppäilin SimCityn yliopiston numeron kännykkääni. Numero löytyi maskotin tuomasta ilmaisesinekorista.

                                       "Hei, nimeni on Sanelma Joutsenlampi. Haluaisin ilmoittautua yliopistoon. Kyllä, olen ollut aiemmin jo siellä, haluaisin suorittaa tutkinnon loppuun. Kiitos, näkemiin!"

                                   Otin matkalaukkuni toiseen käteeni. Odotin yliopiston muuttoautoa.

                                             Se tulikin aika nopeasti. Menin autoon sisään.

Esa ja Elias tulivat hyvästelemään minut, vaikka olinkin jo lähtenyt. Mutta nämä hyvästit eivät olleet vielä viimeiset. Me näkisimme vielä, varmasti...

Kiitoksia jälleen kerran lukemisesta! Seuraavassa osassa nähdään sitten Sanelma jälleen yliopistolla. Muistakaa jättää kommentteja! :-D