Osa 26: Pulmia paratiisissa (2/2)

                                    Info
 Tervehdys pitkästä aikaa! Mitä kuuluu, kukkuluuruu? Okei, aloitetaanpas... Pidin melko pitkän tauon Joutsenlammista, kuten myös Rissoista, joille tulee uusi osa aika pian (syyskuussa todennäköisesti) myöskin. Nyt on sillä lailla, että olen pelannut jälleen kerran Joutsenlammilla enemmän, ja kuvia on reilut 60 kuvattu osaa 29 varten. ;) 
Toivon, että teitä ei ole haitannut näin pitkä tauko, sillä olen aloittanut lukion, joka tietysti vie vapaa-aikaa aika paljonkin.
 Olen saanut vaihtelevaa palautetta koskien osien/kirjoitukseni laatua, ja se on ymmärrettävää. Yritän parantaa jatkossa kirjoittamistaitojani, mutta kyllä aina on parantamisen varaa vaikka kuinka hyvä kirjoittaja olisikin. ;) 
 Nyt pääsette itse osan pariin, lukuiloa pitkästä aikaa! :D

                              Esa kertoo:

Olin todella ylpeä siitä, kuinka upea moottorivene minulla oli. Tykkäsin huristella sillä halki Isla Paradison kirkkaiden vesien.

Pysähdyin hetkeksi erääseen sukelluspaikkaan. Päätin sukeltaa veden alle, mutta minun piti ensin laittaa sukelluspuku ylleni.

Puettuani suojavarusteet päälleni sukelsin vihdoin merten syvyyksiin. Meren alla oli todella upeaa: näky oli aivan uskomaton, kuin postikortista! Ja vielä illalla se oli tavallista jännittävämpää pulikoida vierailla vesillä.

Huomasin yhtäkkiä, mitä erikoista meressä oli tavallisten korallien ja merilevien lisäksi: merenneito!

  En voinut uskoa silmiäni. Tahdoin tutustua tuohon lumoavaan merenneitoon, mutta en pystynyt puhumaan selkeästi sukelluspuku ylläni.

Menin tutkimaan erään vedenalaisen luolan. Luolassa oli pimeää, eikä se johtanut mihinkään salaiseen tukikohtaan. 

Kävin välillä haukkomassa henkeä ylhäällä, eli toisin sanoen siellä missä me ihmiset elämme.

Palasin hetken kuluttua takaisin pinnan alle, ja mieleeni tuli eräs laulu: "Aalloissa siis".

Tutkin merenpohjaa etsien siitä mahdollisia löytöjä, kuten simpukoita tai muita mielenkiintoisia asioita. Näin kuitenkin kalaparven erittäin läheltä, ja olin hämmästynyt, miten ne eivät välittäneet minusta. Tai ehkä ne eivät huomanneet minua...

Tuollainen omituinen olento hiekkapohjasta löytyi. En uskaltanut kuitenkaan ottaa sitä talteen, sillä en tiennyt, että oliko se vaarallinen ihmisille.

        Pian olisi taas perheenlisäystä luvassa Joutsenlammille, koska Emilia tuli raskaaksi!

    Ennen kuin ehdin huomata, oli suurikokoinen hai takanani - valmiina hyökkäämään!

               Jouduin järkyttävään tappeluun hain kanssa, mutta minä en voittanut sitä...

        ...vaan hai. Menetin runsaasti verta, enkä selvinnyt tapahtuneesta. Olin mennyttä.

           Viikatemies tuli noutamaan äskettäin menetettyä vainajaa meren pohjasta. 
 "Onpa omituinen paikka kuolla, mutta kyllä tämäkin menettelee", Viikatemies sanoi kylmän huumoristisesti.

 Paljon rakastettu Esa Joutsenlampi oli kuollut - ja vielä hain takia. Häntä jäädään varmasti kaipaamaan syvästi.

 Hautakivi jäi miehestä vain jäljelle, mutta ei se jäänyt merenpohjaan pitkäksi aikaa, nimittäin eräs laitesukeltaja sattui löytämään hautakiven meren pohjasta.

 Emilia, Eetu ja Johanna kokoontuivat television ääreen. Uutisissa kohuttiin paljon eräästä järkyttävästä tapahtumasta, mutta Joutsenlammet eivät tienneet vielä mistä. 
"Laita kovemmalle, että kuuluisi jotain!" Emilia sanoi nopeasti. 

                             Televisiossa eräs miespuolinen uutistoimittaja kertoi näin:
 "Juuri saamamme tiedon mukaan, jonkun miehen hautakivi on löydetty merenpohjasta Isla Paradisossa, lähellä sinikattoista taloa jossa on valkoiset seinät. Mies kuoli hiljattain hain hyökkäyksen seurauksena. Mies oli noin 45-47-vuotias, mutta muuta emme tiedä. Ilmoittakaa, jos tunsitte tämän miehen. Otamme osaa suruunne, jos olette siis sukulaisia tai tuttuja."

                                   Emilia kertoo:

                             Järkytyin suunnattomasti kuulemastani. 
               "Ei tuo vain ollut totta - EI VOINUT OLLA!" huusin kauhistuneena.
           Lopulta tajusin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Mieheni Esa oli ollut sukeltelemassa, hän oli 46-vuotias, ja sukelluspaikka oli lähellä taloamme. Tajusin, että se oli totta.

                     "EI! ESA, EN VOI USKOA TÄTÄ!" itkin voimakkaasti menetystäni.
            "Mitä on tapahtunut, äiti?" Elisa kysyi. Hän ei tiennyt koko asiasta, koska oli ollut alakerrassa.
       "Is...i-isänne ei palaa enää..." sopersin murtuneella äänellä ja purskahdin itkuun.
 "VOI LUOJA! ISÄ - EI..." Elisakin järkyttyi ja puhkesi itkuun. 
Myös Johanna ja Eetu itkivät yhdessä. 

"H-hei, täällä on Emilia Joutsenlampi, ja o-olin... olin hänen v-vaimonsa..." yritin sanoa selkeällä äänellä, mutta en kyennyt. Uutiskanavan toimittaja onneksi ymmärsi ja sanoi, että he lähettävät Esan hautakiven heti kotiimme.

                       Hautakiven tultua tulin heti sen ääreen itkemään rakasta miestäni. 

 "Rakas Taivaanisä, siunaa miestäni ja ANNA HÄNEN P-PÄÄSTÄ ÄITINI LUO TAIVAASSA!" ajattelin itkiessäni.

 Toipuminen veisi minulta pitkän ajan - en tiennyt sillä hetkellä, toipuisinko asiasta koskaan. Läheisen menettämistä on surtava aikansa, mutta se ei tarkoita sitä, että sen jälkeen unohdetaan menetetty sielu.

Hankin äitini ja mieheni haudalle kauniitak kukkia, joiden uskoin kunnioittavan menetettyjen muistoa.

    Elisa itki todella paljon. Hän ei käsittänyt vieläkään sitä, mutta silti tiesi sen olevan totta.

Teimme kaikki surutyötä hautojen äärellä, itkien rakasta perheenisää - ja myös äitiäni eli mummia, Sanelmaa. Itkimme sillä hetkellä kaikkien kuolleiden sukulaistemme puolesta, eli Sanelman, Mikan, Violan, Roosan, Sebastianin ja nyt myös Esan puolesta. Kaikki heistä olivat tärkeitä ja rakkaita ihmisiä meille.

                  Johannakin oli täysin murtunut. Miten lapsemme pääsisivät tästä yli? 

 Kerroin pojalleni Eliakselle järkyttyneenä, että hänen isänsä oli kuollut. Elias järkyttyi, ja rupesi itkemään.

                                     "Voi äiti", Elias sanoi minulle.
                              "Elias!" itkin hänen olkapäätä vasten.

 Menimme suuresta surustamme huolimatta uimaan Eliaksen takapihalla sijaitsevaan uima-altaaseen.

                             "En käsitä tätä", Johanna ajatteli mielessään.

 Suruajat koittivat Joutsenlampien talossa. Kaikki olivat masentuneita, eikä mikään tuntunut kiinnostavan ketään.

   "Isii!" Silvia huusi itkien. Hän oli todella pieni, eikä ymmärtänyt edelleenkään, miksi isä oli poissa. Tosin hän tiesi sen verran, että isää ei näkynyt enää missään.

                                     VIIKKO MYÖHEMMIN:

                           Poliisi tuli autollaan pihatiellemme. En käsittänyt, miksi.

   Ja poliisiautossa istui, kukapa muu kuin... Johanna! Miksi hän joutui poliisin kyytiin?!?!

               "Miksi jouduit poliisin kyytiin?" Elisa kysyi vihaisena pikkusiskoltaan.
               "O-olin vain... surin isääni aika myöhään kirjastossa", Johanna selitti.

                             "Ai", Elisa sanoi kohauttaen olkiaan. "Nyt ymmärrän."
                            "Mutta älä IKINÄ enää tee samoin, ethän?" 
                            "En", Johanna lupasi.

Johanna katsoi isosiskoaan anteeksipyytävästi. Ehkä hän oli oppinut läksynsä - toivottavasti.

Raskausvatsani oli kasvanut hieman. Vauva olisi varmasti tulossa lähiaikoina, mutta en edelleenkään ollut innostunut siitä. Koska tiesin, että se oli minun ja Esan viimeinen yhteinen lapsi, se kosketti minua syvältä.

                                      "Anteeksi äiti kaikesta", Johanna sanoi.
     "Tuon isosiskosi puheen jälkeen, saat anteeksi. Mutta vain tämän kerran", sanoin varoittavalla äänellä.

Raekuuro peitti Isla Paradison unenomaiset saaret. Milloin Joutsenlammilla koittaisi valoisammat ajat? Se selviää ajan kuluessa...

 Kiitoksia lukemisesta! Seuraavan osan nimi on "Osa 27: Mahdollisuuksia", ja siinä tapahtuu kaikenlaista erikoista. Muistakaa jättää kommentteja, niitä on aina kiva lukea - varsinkin positiivisia. Näkemiin! :D