Osa 28: Johannan perintö (2/2)

Info

Hei taas kaikki! :D Pidän taas pienen infotilaisuuden koskien blogejani.  :)
Kiitoksia taas kommenteistanne!
LC Joutsenlampi on nyt hyvällä mallilla, ja lisää osia on tulossa. Minulla on tarvittavat kuvat osaan 34 asti, joten hyvin sujuu! :)

Rissojen kuudes osa on VIHDOIN ilmestynyt. Seuraavaksi voitte odottaa minulta näitä juttuja:

LC Joutsenlampi, osa 29: Kuka on perheen pää?

Osa 30: Lapsia ja äidin neuvoja

Osa 31: Kohti tulevaa

Extra vol 1: Joutsenlampien muistokirja

Shina: Osa 1

LC Risso: Osa 7 (Sisäinen kauneus)
Ja Osa 8 (nimeä en paljasta vielä).

Lisäksi olen päivittänyt aika paljon Joutsenlampien sivuja, jotta ne täsmäisivät nykyhetken kanssa.

Tässä oli infoni tällä kertaa, nyt osan pariin. Lukuiloa kaikille! :D

Johanna kertoo:

Juttelin äidin kanssa juuri sen jälkeen, kun leikkasimme hääkakkua.

"Äiti, mä en... mä en tiedä oonko mä valmis tähän", sanoin hieman epävarmana.

"Kaiken sen jälkeen mitä meille on tapahtunut. Isän kuolema..." 

Kyynel vierähti poskelleni.

 Äiti lohdutti minua halauksen voimin ja sanoi:                 

"Ei se mitään, Johanna. Morsiamesta tuntuu aina tuolta ennen kuin päästään viettämään varsinaista avioarkea. Sinulla tulee varmasti olemaan onnellista miehesi kanssa, tiedän sen!"

    "Mutta entä jos ei? Entä jos kohtalo saattaa meidät erilleen?" epäilin edelleen.

"Johanna, nyt rauhoitut! Sinun pitää nyt nauttia ja olla onnellinen, kun kerran menit noin nopeasti naimisiinkin", äiti sanoi äänessään huolestunut sävy.

"Hyvä on, minä kasaan itseni. Olen tainnut katsoa liikaa Simien salaisia elämiä", totesin naurahtaen.

Siirryin ottamaan hääkakkua. Se oli erittäin kaunis kakku, yksinkertainen mutta elegantti. En malttanut odottaa maistavani sitä. Kakku oli tilattu Isla Paradison parhailta leipureilta.

Laskin perintökirkkomme rappuset alas ja menin sisälle kakkulautanen oikeassa kädessä.

Voin vain kuvitella, miltä Matista tuntui kun vaihdoimme sormuksia eri ihmisten todistaessa avioliittoon astumistamme. Näin hänen ilmeestä, että hän oli hiukan jännittynyt. Mutta tuskin niin jännittynyt kuin minä. Tosin sitä minä en koskaan unohda, että hän unohti laittaa juhlallisemmat vaatteet ylleen. No, mitäs tuosta. En ainakaan ruvennut raivoamaan hänelle, vaan osasin säilyttää malttini.

       Kakku maistui ihanan makealta ja herkulliselta. Mutta ei liian makealta, vaan juuri sopivalta.

Myös hiljattain äitini nainut mies Joel oli tullut häihimme. Joel oli äitiä selvästi nuorempi, ehkä jotain alle kolmenkympin luokkaa.

                  "Haluaisitko sä... köh... tanssia mun kanssa?" Matti kysyi minulta ujosti.

               "Voi mieheni, tottakai mä tanssin sun kanssa häävalssin!" vastasin juhlallisesti.

           Tanssimme hitaita. Häävalssi oli onneksi tuttu myös Isla Paradison asukkaille.

Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta Mattiin tanssahdellessamme ranskalaisen musiikin tahtiin. Olimme jotenkin tarkoitettu yhteen. Tai sitten olin vain taikauskoinen, mutta eihän sitä tiedä. No, aina voi toivoa!

Matti: 
Johannalla oli mitä keveimmät tanssiaskeleet. Hän oli täydellinen minulle. Kukaan muu nainen ei viehättänyt minua niin paljon kuin hän. Tuo saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta todellisuudessa se pitää paikkansa. Johanna on ainoa asia, mikä merkitsee minulle tällä hetkellä maailmassa.

Isla Paradison taivas oli yöllä kauniin utuinen ja mystinen. Se oli unenomainen, tuntui lähes siltä että se kutsuisi katsojaansa johonkin upeaan paikkaan.

Katselimme toisiamme onnellisina. Matti on tärkein ihminen minulle koko maailmassa... äidin ja muun perheen lisäksi.

 Lopulta Matti sanoi kohteliaasti, että olemme tanssineet jo sopivasti. Hän sulki siis radion ja ehdotti minulle jotain.

Menimme makuuhuoneen puolelle. Makasimme siinä samassa sängyssä, jossa isoäitinikin oli joskus nukkunut miehensä Harrin (eli isoisämme) kanssa.

             "Öö, tuotaa... mitä mä sanoisin?" Matti pohti yrittäessään löytää sopivia sanoja.
 "Mihin se liittyy, kulta?" kysyin varmistaakseni asian.
"Mä haluaisin että meillä olisi..." Matti aloitti.
"Lapsia? Sitäkö tarkoitat?" varmistin.
"No... niin", Matti sanoi.

Seuraavaan tapahtumaan ei sanoja tarvittu. Olimme kuin villit nuoret, rakastimme toisiamme niin kielletyn oloisesti. Tosin se ei ollut kiellettyä, vaan sallittua rakkautta.

      Nukahdimme tyytyväisinä toistemme viereen. Hääyö oli sentään onnistunut yli odotusten.

Seuraavana aamuna menin levittämään karsinaan heiniä. Ne olivat tietenkin hevosta varten.

 Milli-hevonen oli tyytyväinen, kun annoin sille uutta heinää ja vettä. "Hyvä kun kotielämetkin saavat huomiota", se varmaan ajatteli niin. Tai sitten voi olla, ettei se ajatellut mitään.

                   

 Meidän kotiapulaisemme, toisin sanoin hovimestari, oli töissä lähes joka viikko meillä. Tosin joskus hänellä oli maanantait ja perjantait vapaina, sillä hän oli osa-aikatöissä. Sen jälkeen, kun hänen työnsä loppuisivat, tulee uusi apulainen hänen tilalleen, ellei suunnitelmat muutu.

Mussutin jälleen herkullista kakkua vatsan täydeltä. Hyvä kun en tukehtunut, olin ehkä liian innokas syömään sitä täydellisyyttä.

Hetken päästä kun olin syönyt kakunpalan ja vienyt lautasen tiskikoneeseen, minulle tuli omituinen huono olo. Se ei varmasti johtunut kakusta, mutta mistä sitä tietää. Ei se kyllä voinut johtua siitä, sillä söin sen juuri äskettäin. Juoksin vessaan oksentamaan.
"Johtuukohan tämä jostain, mikä liittyisi vauvoihin?" epäilin.

                     Menin pahan olon loputtua keinutuoliin rauhoittumaan.
    "Tämä keinutuoli on jo todella vanha, isoisoäitini" tuumasin. "Kuka tietää, kuinka monta lasta tässä on keinutettu."

Soitin äidilleni. Halusin jutella hänen kanssaan hetken ennen kuin paha olo tulisi uudestaan. Samalla päätin kysyä, mistä se mahtoi johtua.
"Voi rakas Johanna, sinä taidat odottaa vauvaa!" äiti naurahti hämmästyneenä.

Juttutuokion jälkeen menin takaisin keinutuoliin istumaan. Bella-kissa tuli nukkumaan viereeni, se kehräsi tyytyväisenä. Ehkä se näki ihania unia hiiristä ja metsästyksestä...

Satuimme eräänä päivänä kohtaamaan toisemme vessassa. Päädyimme halamaan ja suukottelemaan toisiamme, mutta totesimme toisillemme, että on parasta saada oma rauha kun käy vessassa. Okei, tuo taisi mennä liian pitkälle, olimme ehkä vain ylikiihkeät rakastajat.

Talokuva samana iltapäivänä. Talomme katto oli niin ihana ja kauniin turkoosi, että se olisi kuin karkkia ylhäältäpäin katsojille!

           PARI PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN:

                  Jatkuvien pahoinvointien jälkeen se vahvistui: olin tullut raskaaksi!
"Milloinkohan se pieni mutta suuri ilo on tulossa maailmaan", pohdin onnellisena.

 Päätin laittaa tänään itse ruokaa. Jääkaapissa ei ollut kovin monta vaihtoehtoa, mutta keksin kuitenkin erään helpon ja hyvän herkun.

Päätin paistaa vohveleita, sillä niitä en ollut tehnyt elämässäni kuin kerran. Ja se yksi kerta oli silloin, kun äitini auttoi minua. Muistan, kuinka siskoni Elisa aina kiusasi minua, että "et sinä osaa laittaa ruokaa, jos äiti aina passaa sinua!" Oi niitä aikoja...

  Bella katseli puolivalveilla ympärilleen. Hän ilmeisesti haistoi herkullisen tuoksun, joka leijaili ihan läheltä.

 Lopulta odotukseni palkittiin, ja onnistuin tekemään herkullisen näköisiä vohveleita itselleni. Niitä oli vain kaksi, joten Matti ei tällä kertaa saanut minun tekemiäni vohveleita. Tosin sanoin sen hänelle, ja hän hymähti, mutta ei hän sen enempää sanonut.

Hän tyytyi sen sijaan hääkakun tähteisiin. Ne olisivat pian menossa pilalle, jos niitä säilyttäisi liian pitkään jääkaapissa.

            Päätin paljastaa miehelleni, mitä vatsassani oikein luurasi.
   "Minulla on ilouutisia sinulle, Matti-kulta! Mä oon raskaana!" sanoin iloisesti.

"Oletko? Jee! Minusta tulee isä! MINUSTA TULEE ISÄ!" Matti huusi niin, että talo raikui. Hän juoksi hulluna ympäri huoneita ja kailotti sitä täysillä. Olikohan hän oikeasti noin innoissaan, kyllä varmaan sitten...

           
               Matti kuunteli massuani.
"No, kuuluuko sieltä mitään?" hän sanoi hölmistyneenä.
"Ehkä vauva ei ole vielä herännyt, herra Kaikkitietävä", sanoin naurahtaen.

          "Kyllä siitä vielä tulee sellainen isän tyttö tai poika, että!" Matti sanoi innoissaan.
"Niin, emme tiedä vielä tarkkaan kumpi sieltä tulee. Ehkä joka kaksikin tulee! Tai kolme!" sanoin myös iloisena.

Suutelimme toisiamme hellästi mutta romanttisesti. Se oli intohimoinen, todellisen rakkauden suudelma. Melkein kuin niissä lastensaduissa "Lumikki" ja "Ruusunen". En kuitenkaan tiedä, vetikö se vertoja niille...

 Minua alkoi nukuttaa. Oli ollut mukavan laiska päivä, ja seuraavat pari päivää tulisivat ehkä yhtä laiskoja olemaan. Tosin vauvan odotus on ehkä kaikkein jännittävintä aikaa ihmisen elämässä, mutta kuka tietää. "Kunpa sille pikku nyytille ei tapahtuisi mitään pahaa", ajattelin.

 Onneksi apulaisemme siivosi astiat puolestamme. Hän oli tehnyt työtään jo melkein 10 vuotta, hyvin koulutettu nainen hän oli.

 Seuraavana aamuna kello oli 10, ja minua nukutti edelleen. Yleensä kyllä heräsin jo pari tuntia aikaisemmin. Ehkä olin kuluttanut liikaa energiaa edellisenä päivänä.

 Matti meni hoitamaan Milliä puolestani. Hän oli suonut minulle lisäaikaa nukkumiseen, miten kaunis teko omalta aviomieheltään!

 Hän puhdisti hevosen kaviot. Ne olivat olleet melko pitkään hoitamatta, mutta onneksi Matti tuli hevosten kanssa toimeen ja osasi hommansa. Hän on oikea monitoimimies!

Lisäksi hän antoi Millille hepan erityisiä herkkuja. Se näytti todellakin pitävän saamastaan huomiosta ja huolenpidosta.

 Soitin äidilleni. Pyysin häntä tulemaan kylään meille. Minulla olisi edelleen hänelle monia kysymyksiä liittyen vauvoihin ja niiden hoitamiseen, olihan tuleva pienokainen esikoiseni!

 Matti katsoi omalla videokamerallaan nauhoitettuja kotivideoita olohuoneessamme. Ensimmäisessä näkyi Bella-kissa.

   Ja seuraavassa oli jotain testinauhoitusta, hän ehkä varmisti vain että kamera toimii jatkossakin.

        "Minusta tulee pian äiti", ajattelin innoissani mutta myös hieman peloissani. Ties mitä tapahtuisi, jos jokin menisi pieleen!

Kävin katsomassa postin. Siellä oli häälahja Alina-sukulaistytöltä. Alina asui edelleen Sunset Valleyssa, pikkukaupungissa jossa minäkin olin syntynyt.

                                  Lopulta äiti ilmestyi pihalle kauniissa puvussaan.
           "Hei, rakas tyttäreni!" äiti tervehti minua.
"Hei, rakas äitiseni", vastasin naurahtaen.

              "Eikö sinulla ollutkin jotain kysymyksiä tuohon raskauteesi liittyen?" äiti kysyi.
 "Juu, mennään olohuoneeseen juttelemaan", vastasin hänelle.

                   Olohuoneessa juttelimme keskittyneesti tulevasta vauvastani.
 "Miten häntä voisi ruokkia ilman, että hän itkee?" kysyin häneltä.

"No ei siinä mitään erityissääntöjä tai kikkoja ole. Ruokit vain, niin vauva pysyy tyytyväisenä. Eli toisin sanoen ruokit sitä niin paljon kunnes se on täynnä", äiti sanoi hieman vitsikkäästi. Äitini oli aina ollut huumorintajuinen, mutta oli hänessä vakavatkin puolensa.

              "Onko sinulla jotain muuta, mitä haluaisit kysyä?" äiti kysyi.
 "No, ei oikeastaan", sanoin samalla, kun tunsin selkäni olevan kipeä istumisesta. "Olemme tainneet jutella jo aika pitkään, ainakin pari tuntia."
"Hyvä on sitten", äiti sanoi ja nousi sohvalta.

Äiti tunnusteli vatsaani. 

"Kyllä vaikuttaa siltä, että vielä pari viikkoa niin vauva tai toinen tupsahtaa", hän sanoi.

               "Kiitos äiti, kun olet tukenani aina kaikissa asioissa", sanoin äitiäni ja halasin häntä.
 "Ei mitään, totta kai minä autan omaa tytärtäni näissä asioissa. Ja tietysti muissakin!" äiti sanoi vastaten halaukseeni.

Olin todella ylpeä äidistäni. Ja ehkä myös hieman itsestänikin. Nyt aloin olemaan jo paljon optimistisempi itsestäni äitinä ja tulevasta pienokaisesta. Tästähän voi tulla vielä vaikka kuinka hauskaa olla äiti! Tai no, ehkä myös ikävääkin...

EXTRAKUVA:

Tätä kuvaa Esan haamusta en viitsinyt laittaa osan keskelle, sillä se olisi sekoittanut ja pilannut tunnelman. Tai ainakin minun mielestäni! :D


Seuraavassa osassa kerrotaan perhe-elämästä ja siitä, kuinka Johannan raskausaika saa vihdoin päätöksen. Kiitoksia lukemisesta, kommentteja kehiin taas vain jos teillä on aikaa! :D