Hei kaikki! Vihdoinkin sain tämän osan valmiiksi. Olen pahoillani, etten ole ehtinyt kirjoitella esim. Rissojen seuraavaa osaa, mutta uskon että se ilmestyy viimeistään lokakuussa, ellei aiemmin! Tässä olisi jälleen uusi Joutsenlampien osa teidän luettavaksenne, nauttikaa!
Johanna kertoo:
Olimme äitini kanssa suunniltamme isäni ja samalla äidin puolison, Esan, kuolemasta. Itse asiassa se kosketti meitä kaikkia - luonnollisesti.
Äidin raskaus oli mennyt jo niin pitkälle, että vauva oli syntymäisillään.
"Apua, mitä voin tehdä, äiti?" kysyin hätääntyneenä.
"Kuunteletko sinä, äiti?" yritin kuulustella, mutta äiti ei kuunnellut minua.
Hän ei näköjään enää välittänyt supistuksista, sen jälkeen kun isä kuoli. Ne eivät tuntuneet missään - tai niin ainakin luulin.
"Miksi et mene äiti sairaalaan?" Elisa huusi.
Myös hovimestarimme oli hermostunut.
Mutta kaikesta huolimatta, viimein tuli pienokainen maailmaan.
Äiti oli silti hyvin onnellinen vauvasta, vaikka vauva ei ikinä tulisi näkemään omaa isäänsä.
"Sinun nimeksi tulee Mika. Mika Joutsenlampi", äiti päätti.
Kodissamme oli uusia huoneita. Tämä huone oli Elisan. Kaunis ainakin minusta, eikö sinustakin?
Huoneessa oven lähellä oli vihreä retrosohva ja pieni televisio.
Veljeni Eetu ruokki meidän akvaariossa uiskentelevat kalamme. Hän piti eläimistä, kuten minäkin.
"Olet ihana kissa, Bella", sanoin Bellalle lässyttävällä äänellä.
En vieläkään tiennyt, pitikö minun itkeä vai iloita. Juuri kun isämme kuoli, Mikaksi nimetty poikavauva syntyi eikä tämän isä edes nähnyt poikaansa. Mikä yhteensattuma. Vai oliko? Oliko Joutsenlammen perheen kohtalona juuri tämä? Sitä en ainakaan minä tiedä...
Päätin mennä katsomaan Milli-hevosta talliin. Huomasin, että Elisa oli myös siellä.
"Mitä sä teet täällä yksin hevosen kanssa?" kysyin.
"No en mitään", Elisa vastasi ja kohautti olkiaan.
"Eiks olekin kivaa että meillä on uusi pikkuveli?" Elisa sanoi hetken kuluttua.
"Tietty on", vastasin pieni hymynvirne huulillani.
Oikeastaan en ajatellut sillä hetkellä oikein mitään. Mieleeni tuli ainoastaan kysymyksiä, joihin ei ehkä ikinä saada vastausta. Niitä olivat esimerkiksi nämä:
"Miksi juuri meidän isämme piti kuolla näin aikaisin?"
"Onko tämä ennalta määrätty kohtalomme?"
"Onko Jumalaa olemassa? Jos on, voisiko Hän vastata kaikkiin kysymyksiini?"
EMILIA KERTOO:
Kutsuin eräästä pölyisestä vanhasta lampusta löytämäni lampunhengen luokseni. Olin tietenkin lievästi hämmästynyt, mutta tajuni selkeni pikkuhiljaa. Hän vaikutti erittäin kohteliaalta ja ahkeralta.
"Tiedätkö muuten, saisitko mitenkään miestäni enää takaisin?" kysyin lampun hengeltä.
"Valitettavasti kykyni eivät riitä niin suureen toiveeseen", lampun henki totesi kylmänä. Ehkä hän ei ollutkaan niin ystävällinen kuin luulin. Tai sitten hän olikin vain oikeassa.
"Mahdollisuuksia on maailmassa paljon, mutta ymmärrän jos ette voi toteuttaa toivettani", sanoin kohteliaasti hengelle.
"Niin", henki totesi tuijottaen minua syvälle silmiini.
Halasin henkeä ystävällisyyden merkeissä. Hän otti halini vastaan.
"Maailmassa pitäisi olla enemmän tuollaisia mukavia tyyppejä kuten te", sanoin ystävällisesti hengelle.
"Kiitos kohteliaisuudesta!" henki vastasi.
Ja silloin se tapahtui. Ojentauduin hengen huulia vasten ja annoin pehmeän, tunnustelevan suudelman.
Mutta yhtäkkiä lampun henki punastui.
"Anteeksi... minä en vain pystynyt pitämään..." yritin selittää.
"Ei se mitään", lampun henki sanoi, "voit suudella minua jos siltä tuntuu. Olet kokenut kovia, ja ansaitset nuo lohdutuksena".
Suutelimme uudelleen. Tällä kertaa suudelma tuntui ihanammalta. Mitä oikein olin tekemässä? No, ehkä tämäkin oli osa kohtaloani.
"Olet ihana!" sanoin hengelle ja hypähdin tämän syliin.
"Kiitos! Niin olet sinäkin", henki vastasi.
Mutta silti ajattelin, että meillä ei ollut mitään varsinaista kipinää, enkä uskonut että meistä tulisi paria. Ne olivat vain osa määrättyä kohtaloani. Ne kuuluivat elämääni.
Elisa piti sylissään pikkusiskoaan Silviaa. Miten suloiselta pikku Silvia näytti isosiskonsa sylissä! <3
Minulle tuli yhtäkkiä paha mieli. Ajattelin, että tarvitsisin vielä miehen rinnalleni. Minullahan oli lapsia, kuten Silvia, Katri, Mika ja Eetu, jotka tarvitsevat vielä toisen, isätyyppisen miehen.
Huomatessaan alakuloni henki päätti ilahduttaa minua.
"Koska vaikutat alakuloiselta ja yksinäiseltä, uskon että tarvitset rinnallesi ihmisen joka välittää sinusta", henki totesi.
Henki valmistautui toteuttamaan toiveeni. Hän osasi lukea toisten ajatuksia.
Nousin ilmaan kirkkaiden valojen ja taikasumun peittämänä. Oloni tuntui uskomattomalta.
Hetken päästä Elisalla oli minulle asiaa.
"Ajattelin muuttaa pois, omaan kotiin", hän kertoi.
Samalla mieleeni tuli, että hän ei enää ollut mahdollinen perijätär. Sen täytyi siis olla Johanna.
"Ymmärrän kyllä, olethan jo aikuinen, saat tehdä mielesi mukaan", sanoin hänelle.
"Oi kiitos äiti!" Elisa sanoi ja halasi minua. Pitihän minun kuunnella tytärtäni.
"Hei hei Elita", Silvia yritti sanoa. Hän oli oppinut jo jonkin verran puhumaan.
Siinä tyttäreni lähti, kohti omaa elämäänsä. Miten kaunis nainen hänestä oli tullutkaan.
"Heippa sitten kaikki! Näemme varmasti vielä joskus", Elisa sanoi mielessään. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, joka vaikuttaisi hänen koko loppuelämäänsä. Mutta eihän häntä voinut pitää vankina talossamme. Se oli vain yksi monista mahdollisuuksista, joita elämä tarjoaa.
Minulle soitti yhtäkkiä tuntematon numero. Vastasin siihen, ja kuulin heti äänestä, että se oli joku joka oli kiinnostunut minusta.
"Oletko sinä... Emilia Joutsenlampi?" mies kysyi minulta.
"O-olen", vastasin epävarmana.
En tiennyt, halusiko mies pahaa minulle. Tosin jo hetken päästä huokaisin helpotuksesta, kun mies kertoi olevansa kiltti eikä tämä halunnut pahaa kenellekään.
"Voisinko tulla käymään nopeasti?" mies kysyi.
"Voit, jos vain tiedät missä asun", vastasin määrätietoisena.
"Asut samassa naapurustossa kuin minäkin", mies sanoi.
Hetken päästä vieras auto ajoikin pihatiellemme.
Autosta tuli aika komean näköinen nuori mies.
"Moro. Minä olen Joel Vidal", mies sanoi.
"Moi, olen Emilia Joutsenlampi", vastasin.
Sillä hetkellä tajusin, että tämä saattoi hyvinkin olla se mies, jonka lampun henki minuun rakastutti.
Koska en keksinyt mitään sanottavaa, päätin sanoa jotain ihan tavallista.
"Onpas nyt mukava sää, ei sadakaan vaikka onkin ilta", sanoin.
"Niin onkin", Joel vastasi.
"Minulla oli aviomies, mutta hän kuoli hiljattain - hai tappoi hänet", kerroin Joelille jottei hän pitänyt minua salailevana (jos hän siis halusi olla kanssani).
Katselimme toisiamme hiljaa jonkin aikaa. Minua melkein nolotti, kun oli niin hiljaista.
Lopulta keksin sanottavaa, jolla pystyin lopettamaan tappavan hiljaisuuden.
"Ha...haluaisitko muuttaa luokseni asumaan?" kysyin rohkeasti.
"Tietysti! Olet upea nainen!" Joel sanoi, vaikka emme tunteneet toisiamme vielä kovin hyvin.
Halasimme toisiamme onnellisina. Hän on se mies, joka pitäisi huolta lapsistani, ehkä jopa tulevista... ja myös hyvä aviomies tietenkin!
Suutelin Joelia hellästi huulille. Tästä se alkaisi, mutta mikä? No uusien mahdollisuuksien elämä!
Esa Joutsenlammen haamu kulki talossamme. Hän oli tietenkin todella rakas meille kaikille, mutta nyt oli aika siirtyä eteenpäin elämässä.
Levätkää rauhassa, rakas äiti ja mieheni! <3 <3
Eetu (Mika sylissään) huomasi vieraan miehen edessään. Hän ei ehkä tiennyt, kuka tämä mies oli, mutta se selviäisi hänelle hyvinkin pian...
Kiitos lukemisesta! Muistakaa jättää kommentteja! Seuraavassa osassa on rutkasti erilaisia tapahtumia, enimmäkseen iloisia! Ja osan 28 nimi on muuten Johannan perintö! Osa on jaettu kahteen puoliskoon, mutta toivottavasti annatte anteeksi! :D
